Hammastunturin paliskunta
Ivalon paliskunnan Nellimin tokkakunta
Muddusjärven paliskunta
Muotkatunturin paliskunta
Paatsjoen paliskunta
20.-21.3.2002
Maa- ja metsätalousministeriölle, oikeusministeriölle ja ympäristöministeriölle:
Poronhoito on pohjoisen ääreviin oloihin sopeutunut elinkeino, joka perustuu poron kykyyn käyttää hyväkseen karuja laitumia. Vaikka erityisesti poronhoitoalueen eteläosissa porojen ruokinta on 1960-luvulta alkaen lisääntynyt voimakkaasti, poronhoidon perustan muodostavat edelleen luonnonlaitumet. Pohjoisissa paliskunnissa – erityisesti poronhoitoon varatulla alueella (Liite 1.) – ruokintaa käytetäänkin talvisin lähinnä poron ohjaukseen ja vaikeimpien aikojen lisäravintona.
Myös Suomen lainsäädäntö lähtee siitä, että poronhoidon tulee perustua luonnonlaitumiin. Erityisesti talvilaitumet ovat kriittinen tekijä sekä poron selviämisessä että lainsäädännössä: talvilaidunten kunnon perusteella maa- ja metsätalousministeriö määrittelee kullekin paliskunnalle suurimmat sallitut poroluvut kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Jos talvilaidunten (erityisesti jäkälälaidunten) tilan todetaan heikentyneen, se johtaa yleensä poroluvun laskemiseen, eli poronhoitajien tulojen alenemiseen. Näin on tapahtunut viimeksi vuonna 2000.
Kuten hiljattain ilmestyneessä väitöskirjatutkimuksessa todetaan, porojen lisäksi laidunten kuntoon vaikuttavat myös olennaisesti muut maankäyttömuodot (Kumpula 2002). 1960-luvulta lähtien maankäyttöpaine pohjoisessa Lapissa on lisääntynyt rajusti ja poronhoidon harjoittamismahdollisuudet ovat muuttuneet voimakkaasti (esim. Massa 1994). Muiden maankäyttömuotojen aiheuttamista haitoista poronhoidolle on jo olemassa tutkittua tietoa metsätalouden lisäksi mm. tekojärvien ja matkailukeskusten osalta (edellä mainittujen lisäksi esim. Komiteamietintö 1973, Saastamoinen 1982, Helle&Särkelä 1993, Haapalehto 2001). Pieniltäkin vaikuttavat yksittäiset muutokset voivat kasaantuessaan aiheuttaa kokonaisuutena poronhoidolle huomattavia vaikeuksia (Nellemann 2001). Näitä kertyviä yhteisvaikutuksia poronhoitoon ei ole kunnolla tutkittu, mutta tällä hetkellä käynnissä olevat, mm. EU:n ja Suomen Akatemian rahoittamat tutkimushakkeet kertovat siitä, että ongelman olemassaolo on laajasti tunnustettu.
Allekirjoittaneiden paliskuntien alueella tärkein poronhoitoa vaikeuttava maankäyttömuoto on metsätalous. Kuten MMM:n Porotaloustyöryhmän (1999) muistiossa todetaan, "metsätalous on merkittävin porolaitumiin vaikuttava tekijä. Porojen tärkeimpien talviravintokasvien – lupon ja poronjäkälän – esiintyminen on sidoksissa metsikön ikään ja metsänkäsittelyyn."
Luppo on porolle elintärkeä ravinnonlähde lopputalvesta, jolloin olosuhteet estävät maajäkälän kaivuun (Helle 1975). Luppo esiintyy vanhoissa metsissä, joiden keski-ikä on yli 150 vuotta (Mattila 1979). Metsänhakkuut vähentävät monin tavoin lupon esiintymistä (Mattila 1979, Saastamoinen 1982, Sipilä et al. 2000): puiden kaataminen tuhoaa lupon kasvualustan, minkä lisäksi hakkuut vaikuttavat jäljellä olevan puuston osalta mikroilmastoon kuten tuulisuuteen, sekä valoisuuteen. Hakatun luppolaitumen uusiutuminen uudeksi luppolaitumeksi vie aikaa eri tutkimusten mukaan sadan vuoden molemmin puolin (Eriksson ym. 1987, Saastamoinen 1982, Sipilä et al. 2000). Jo 1975 sekä Helle että Saastamoinen ovat todenneet luppolaidunten säästämisen olevan tarpeellista. 1982 Saastamoinen totesi metsänhakkuiden vähentäneen luppometsien määrää voimakkaasti Lapissa. Sen jälkeen Inarissa on tehty lisää päätehakkuita (Sandström ym. 2000).
Poronjäkälän määrään vaikuttaa samoin metsän ikä (Saastamoinen 1982). Hakkuut haittaavat jäkälän kasvua ja saatavuutta mm. siksi, että hakkuutähteet peittävät jäkälät ja haittaavat poron kaivua. Maanmuokkaus ja ojitus hävittävät jäkälää ja tekevät poron liikkumisen alueella vaikeaksi. Samoin hakkuu lisää lumen kovettumista ja siten haittaa jäkälän saatavuutta (Erikson 1975). Liika avonaisuus myös vähentää jäkälän kasvua (Erikson ym. 1987, Gustavsson 1989). Eriksonin (1975) mukaan poronhoidon näkökulmasta avohakkuulla ja siemenpuuhakkuulla ei lumen ja kasvun suhteen ole olennaista eroa. Arviot edellä esitettyjen haittojen kestosta vaihtelevat eri tutkimuksissa. RKTL:n antamassa lausunnossa Lapin paliskunnan osalta päätehakkuiden haitan kestoksi arvioidaan 40-50 vuotta, mikä vastaa meidän kokemusperäistä käsitystämme Inarista paremmin kuin esimerkiksi Metsähallituksen arviot 15-30 vuodesta (Veijola 2001).
Kun jäkälä alkaa osoittaa toipumisen merkkejä päätehakkuusta, on yleensä jo seuraavan metsänkäsittelyvaiheen vuoro. Vaikka harvennus voi edistää jäkälän kasvua lisääntyneen valon ansiosta, se toisaalta tuottaa hakkuutähdettä, joka peittää jäkäliä. Siksi harvennus vastaa hakkuutähteen aiheuttamilta haitoiltaan päätehakkuuta. Lisäksi, kuten Eriksson ym (1987), Näsi (1992) ja Helle (1995) toteavat, nuori metsikkö ei ole jäkälälaitumena vanhan metsän veroinen, koska poro kaivaa mieluummin vanhoissa kuin nuorissa metsissä.
Edellä esitetyt vaikutukset ovat paitsi tutkittuja, myös yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä, kuten mm. oikeusministeriön asettama nk. Pokan toimikunnan mietinnössä (2001) todetaan. Toimikunta on todennut Ylä-Lapin osalta, että "Päättäessään metsätalouden intensiteetistä, Metsähallitus tekee samalla merkittävän kannanoton suhteessa poronhoidon ja muiden luontaiselinkeinojen asemaan väestön toimeentulossa, kulttuurissa ja elämäntavassa." Myös Metsähallituksen materiaaleissa hyväksytään se tosiasia, että erilaiset metsätalouden toimenpiteet aiheuttavat haittaa porojen laitumille (Sandström et al. 2000, Helsinki Consulting Group 2000). Muiden maankäyttömuotojen, ja erityisesti metsätalouden aiheuttamat haitat on tunnustettu myös poronhoitolakia laadittaessa. Lain 2 §:n mukaan erityisesti poronhoitoon varatulla alueella "valtionmaata ei saa käyttää sillä tavoin, että käytöstä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle". Tällaista pykälää ei tarvittaisi, jos vain poro itse vaikuttaisi laitumiin ja laidunten hyödyntämismahdollisuuksiin. Hallituksen em. lakia koskevassa esityksessä mainitaankin nimenomaan metsätalous.
Kun huomioidaan vaikutukset sekä maajäkälään että luppoon, voidaan todeta, että metsänkäsittelyn vaiheet seuraavat toinen toistaan siten, että käytännössä kerran metsätalouskäyttöön otettu alue ei enää palaudu vastaavaan laidunkäyttöön kuin se oli luonnontilaisena oli. Näin ollen poronhoidolle on elintärkeää, että talvilaitumina on olemassa riittävästi metsätalouskäytön ulkopuolella olevia vanhoja metsiä talviajan laidunten käytön kannalta keskeisillä alueilla.
Huolimatta muiden maankäyttömuotojen yleisesti hyväksytyistä ja laissakin tunnustetuista vaikutuksista porolaitumiin, niitä ei oteta millään tavoin huomioon poroluvuista päätettäessä, vaan poronhoito vastaa yksin laidunten heikentymisen seurauksista alentuvina porolukuina ja siten alentuneina tuloina. Me poronhoitajat pidämme tätä kestämättömänä tilanteena.
Ylä-Lapin osalta Metsähallitus on esittänyt, että muuta maata korkeampi metsien suojeluprosentti (noin puolet metsämaasta) turvaa poronhoidolle riittävät laitumet. Suojelualueita ei kuitenkaan ole perustettu porotalouden tarpeiden perusteella, ja niinpä esimerkiksi Muddusjärven paliskunnan talvilaitumet on käytännössä kokonaisuudessaan määritelty metsätalousalueeksi. Muotkatunturin paliskunnassa kaksi kolmasosaa talvilaitumista on Lemmenjoen kansallispuistossa, mutta valtion metsätaloustoiminnan piirissä olevat metsät ovat porojen laidunkierron näkökulmasta avainalueita, eivätkä suojellut metsät korvaa näiden metsien merkitystä. Katsomme myös, ettei Ylä-Lappia voi verrata muuhun maahan, koska poronhoidon suhteellinen merkitys, luonnonolosuhteet ja lainsäädäntö edellyttävät poronhoidolle vahvempaa asemaa Ylä-Lapissa kuin eteläisellä poronhoitoalueella.
Kaikkien tämän muistion allekirjoittaneiden paliskuntien/tokkakuntien talvilaiduntilanne on heikentynyt jo vuosikymmenten ajan Metsähallituksen hakkuiden laajetessa yhä uusille alueille (Liite 2.). Hakattujen laitumien käyttökelvottomuudesta (tai alentuneesta käytöstä) seuraa lisäpaine jäljellä oleville kunnollisille laitumille, joten hakkuun haitta ulottuu vielä sitä itseään laajemmalle alueelle. Laidunten huonontuminen aiheuttaa poronhoidolle alentuvien tulojen lisäksi kasvavia menoja kahdella tavalla. Ensiksikin laidunten puute on korvattava lisäruokinnalla. Sekä lisäravinto että sen kuljettaminen poroille maksaa ja aiheuttaa lisätyötä. Toiseksi laidunten muuttuminen vaikuttaa myös poron liikkumiseen ja aiheuttaa näin lisääntyneen paimennustarpeen, eli aiheuttaa kuten ruokintakin lisätyötä ja nostaa polttoainekuluja. Sijaintinsa vuoksi jokin tietty metsäalue voi olla poronhoidolle hyvin suurimerkityksinen, jos sen hakkaaminen aiheuttaisi olennaisia muutoksia porojen liikkeisiin. Näin on esimerkiksi Muddusjärven paliskunnan Pekantupavaaran tapauksessa ja Muotkatunturin paliskunnan alueelle suunnitelluissa hakkuissa kokonaisuudessaan. (ks. Liite 2.) Kaikki lisääntyneet kustannukset koituvat poronomistajien maksettavaksi, koska niitä ei käytännössä saa siirrettyä poronlihan hintaan. Poronlihan tuottajahinta ei ole noussut muiden hintojen mukana sitten 1980-luvun lopun.
Paliskuntiemme pinta-alasta suurin osa on valtion hallussa olevaa maata. Periaatteessa poronhoidolle on lainsäädännössä määritelty varsin vahva asema valtionmaan käyttöpäätöksissä. Poronhoitolain (2 §) mukaan erityisesti poronhoitoon varatulla alueella "valtionmaata ei saa käyttää sillä tavoin, että käytöstä aiheutuu huomattavaa haittaa poronhoidolle". Selvitysmies Pekka Vihervuori esittää sanamuotoa muutettavaksi niin, ettei poronhoidolle saa aiheuttaa "vähäistä suurempaa haittaa." Asetuksessa Metsähallituksesta (11 §) edellytetään, että "saamelaisten kotiseutualueella Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu yhteensovitetaan siten, että luontaiselinkeinojen ja saamelaiskulttuurin edellytykset turvataan". Suomen sisäiseen lainsäädäntöön kuuluvassa kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa (27 artikla) on sovittu, ettei kansallisiin vähemmistöihin kuuluvilta henkilöiltä "saa kieltää oikeutta yhdessä muitten ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan", joksi saamelaisten poronhoito katsotaan. Poronhoito katsotaan jopa Suomen perustuslaissa (Hallitusmuodon 14 §) elinkeinoksi, jonka edellytykset tulee turvata oleellisena osana saamelaisten kulttuuria.
Lisäksi Metsähallituksen mailla käytössä oleva FFCS-metsäsertifioinnin kriteeri 36 edellyttää poronhoidon edellytysten turvaamista. Metsähallitus itse on asettanut poronhoidon ja metsätalouden yhteensovittamisen yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteekseen Ylä-Lapissa. Vuonna 2000 valmistuneessa Ylä-Lapin luonnonvarasuunnitelmassa luontaiselinkeinojen ja saamelaiskulttuurin edellytysten turvaaminen on asetettu toimintojen mitoittamisessa keskeiseksi päämääräksi.
Poronhoidon edellytysten turvaamisessa keskeistä on poronhoidon asema maankäytön päätöksenteossa. Muodollista valtaa poronhoidolla ei ole, mutta poronhoitolaissa (53 §) velvoitetaan Metsähallitus neuvottelemaan paliskuntien kanssa poronhoitoon vaikuttavista toimenpiteistä. Metsähallitus on asettanut itse itselleen saman velvoitteen osallistavassa suunnittelussaan.
Todellisuudessa sen paremmin neuvotteluvelvoite kuin poronhoidon edellytysten turvaaminen eivät toteudu meidän paliskuntiemme alueella.
Metsätaloustoimenpiteistä on keskusteltu puitteissa, joissa ei ole ollut mahdollista puuttua maankäytöllisiin perusratkaisuihin. Päätökset hakkuiden ja tienrakentamisen toteuttamisesta on jo etukäteen asetettu poronhoidon ja Metsähallituksen "neuvotteluiden" lähtökohdaksi, jolloin poronhoidolle elintärkeiden alueiden jättämisestä pidemmäksi aikaa tai pysyvästi hakkuiden ulkopuolelle ei ole voinut edes keskustella. Neuvotteluvara on rajoittunut siihen milloin hakataan.
Lisäksi Metsähallitus on asettanut "neuvotteluihin" sellaiset edustajat, joilla ei oman ilmoituksensa mukaan ole valtuuksia neuvotella maankäytön perusratkaisuista, vaikka juuri niistä poronhoidon harjoittamisedellytysten turvaamisessa usein on kyse.
Käytännössä tämä on johtanut siihen, että talvilaitumemme ovat huonontuneet jatkuvasti. Parhaat jäkälämaat hakattiin monin paikoin jo vuosikymmeniä sitten. Olemme joutuneet käyttämään paljon aikaa ja polttoainetta saadaksemme porot sopeutumaan muutoksiin laidunkierrossa. Jokainen uusi hakkuu on tiennyt poronhoidon uudelleen järjestämistä, lisääntyneitä työtunteja ja polttoainekustannuksia sekä lisääntynyttä ruokintaa. Porolukujamme on leikattu kahdesti heikentyneen talvilaiduntilanteen takia, ensin vuonna 1997 ja sitten vuonna 2000. Se ei kuitenkaan ole lopettanut talvilaidunten hakkuita valtionmailla, vaan laitumet vähenevät yhä edelleen. Nyt olemme tilanteessa, jossa viimeiset jäljellä olevat luonnontilaiset metsät ovat meille elintärkeitä.
Olemme pyrkineet löytämään tilanteeseen ratkaisun paikallistason neuvotteluissa Metsähallituksen kanssa, mutta ne eivät ole johtaneet tulokseen vuosien yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi nyt hakkuu-uhan alla olevaa Pekantupavaaraa Muddusjärven paliskunta esitti säästettäväksi jo 1994 ja Saamelaisvaltuuskunta 1995. Muotkatunturin paliskunta vetosi vuonna 1993 käräjäoikeuteen Pyhäjärven-Kirkko-oudan alueelle suunnitelluista hakkuista, ja vei jutun YK:n ihmisoikeuskomiteaan asti. Hakkuut toteutettiin vuoteen 2000 mennessä. Ihmisoikeuskomitean päätöksen mukaan suunnitellut hakkuut eivät vielä vaarantaneet poronhoitoa, mutta jos hakkuut jatkuvat tai jo toteutettujen hakkuiden aiheuttamat haitat ovat suuremmat kuin päätöstä tehdessä arvioitiin, asia voitaisiin tutkia uudelleen. Keskusteluita seuraavista uusille alueille, Kippalvaaraan, suunnitelluista hakkuista on käyty, ja suunnitelmat on viety ihmisoikeuskomitean tutkittaviksi.
Ongelmat ovat siis olleet Metsähallituksen tiedossa jo vuosia ja se on myöntänyt oman kyvyttömyytensä tehdä sen suuruisia päätöksiä, kuin ratkaisuihin tarvittaisiin. Siitä huolimatta Metsähallitus ei ole vienyt kysymystä sille päätöksenteon tasolle, jolle se kuuluu, eli ministeriöihin, vaan on peräänantamattomasti ajanut hakkuita kiistanalaisille alueille.
Metsähallituksen osallistavan suunnittelun ja "neuvotteluiden" ongelmat sekä poronhoidon heikko asema on osoitettu tilannetta analysoineessa pro gradu –työssä (Raitio 2000), Metsähallituksen itse tilaamassa alue-ekologisen suunnittelun evaluaatiossa (Niemelä 2001), jonka porotaloutta koskeva osa on liitteenä (Liite 3.), sekä Metsähallituksen luonnonvarasuunnitteluun liittyvässä tutkimuksessa Metsähallituksen toiminnan vaikutuksista luontaiselinkeinoihin Ylä-Lapissa (Heikkilä 2000). Poronhoidon neuvotteluasemia heikentää myös tiedotusvälineiden poronhoidosta luoma kielteinen yleinen mielipide.
Ymmärrämme, että paliskuntiemme alueella on harjoitettava metsätaloutta jossain laajuudessa. Jo metsätalouskäyttöön otetuilla alueilla lienee mahdollista kehittää metsätalouden menetelmiä vähemmän porotaloutta haittaavaan suuntaan (esim. hakkuutähteiden keruu), jolloin alueet voivat toimia sekä puuntuotannossa että esim. syksyn ja alkutalven laitumena. Mikään ei kuitenkaan korvaa luonnontilaisia metsiä kriittisinä lopputalven laitumina. Tällaiset laidunalueet ovat metsätalouden seurauksena käyneet paliskuntiemme alueella niin vähiin, että kaikkia hakkuita ja teitä jäljellä olevissa vanhoissa metsissä ja muissa poronhoidolle tärkeissä metsissä on mielestämme pidettävä merkittävänä haittana poronhoidolle ja siksi niitä ei tulisi valtion hallinnassa olevilla mailla enää sallia.
Paliskunnissamme on useita nuoria poronhoitajia, jotka haluavat jäädä asumaan kotiseudulleen syrjäisimpiin kyliin ja harjoittaa kulttuuriimme olennaisesti kuuluvaa poronhoitoa. Poronhoidon korkeat kustannukset (moottoriajoneuvot ja niiden polttoaine, nykyinen ruokinnan määrä jne.) ja alhaiset tulot ovat jo nyt vaikea haaste nuorille elinkeinon harjoittajille. Talvilaidunten menetys vielä nykyisestä tarkoittaisi mitä todennäköisimmin niin suuria lisäkustannuksia ja yhä alenevia tuloja leikattujen porolukujen muodossa, että poronhoidon harjoittamisesta nykymuotoisena tulisi mahdotonta. Ylipäätään poronhoito työllistää suoraan ja välillisesti merkittävän osan työvoimasta alueellamme.
Olemme tietoisia siitä, että myös metsätalous tarjoaa tärkeitä työpaikkoja. Luonnonmetsien huvetessa on kuitenkin päädytty ainakin meidän paliskuntiemme alueella tilanteeseen, jossa metsätalous on tulossa viimeisille luppomaille, ennestään hakkaamattomille metsäalueille, jotka ovat elintärkeitä porotaloudelle. Liikkumavaraa ei poronhoidon puolelta enää juuri ole. Jos tilanteen ratkaiseminen edellyttää jomman kumman elinkeinon väistymistä tietyiltä alueilta, meidän näkemyksemme mukaan sen on oltava metsätalous, jolla ei ole vastaavaa kulttuurista ja sosiaalista merkitystä tai lainsäädännöllistä suojaa kuin poronhoidolla. Metsurille puiden kaataminen ei ole elämäntapa, poronhoitajalla porojen hoitaminen on. Poronhoidon harjoittamisessa on kyse elinkeinon lisäksi elämäntavasta, vuosisataisista perinteistä, kulttuurista ja syrjäisimpien kolkkien asuttuna pysymisestä. Valtion on mielestämme täysin mahdollista tukitoimenpiteillä estää ne aluetaloudelliset ja työllisyyshaitat, joita metsätalouden sopeuttamisesta poronhoidon tarpeisiin aiheutuisi. Todennäköisesti metsätalouden työllistävyys tulevaisuudessa laskee joka tapauksessa sitä mukaa, kun työtä koneistetaan.
1. Hakkuista jäljellä olevissa vanhoissa ja muissa poronhoidolle tärkeissä metsissä sekä uusien metsäautoteiden rakentamisesta tulee luopua valtion hallinnassa olevilla mailla paliskuntiemme alueella. Erityisesti seuraavilla alueilla tulee välittömästi luopua hakkuusuunnitelmista: Muddusjärven paliskunta: Pekantupavaara, Jäkälämaa, Rovistovuoman länsipuoli, Pohjoinen Jäävaara, Saurasvaaran itäpuoli, Hammastunturin paliskunta: Kynsileikkaamaniemi, Passimoselän-Illestin-Rautujärvien alue, Kirakka, Kotivaara ja Väänäsenvaara, Muotkatunturin paliskunta: Kippalvaara, Vaskojoen pohjoispuoli, Savonvaara ja Pontikkalammen ympäristö, Paatsjoen paliskunta: Kiimaselän-Mourasvaaran alue, Nellimin tokkakunta: Sarminiemi, Arkivaaran seutu.
2. Metsähallituksen tulostavoitetta ja hakkuusuunnitetta tulee laskea Ylä-Lapissa niin paljon, että metsätaloustoiminta voidaan sopeuttaa poronhoidon tarpeisiin koko alueella (esimerkiksi edellisen esityksen mukaisesti), eivätkä meidän paliskuntiemme alueelle suunnitellut hakkuut siirry toisten paliskuntien laitumille. (Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun evaluaatioryhmä on esittänyt vastaavia suosituksia.)
3. Tulee selvityttää puolueettoman tutkimuksen avulla kaikkien maankäytöllisten toimien – tehtyjen ja suunniteltujen – yhteisvaikutukset (mukaanlukien taloudelliset menetykset) poronhoitoon ennen uusiin hankkeisiin ryhtymistä ja pidättäytyä kaikista sellaisista toimista, joiden perustellusti voidaan katsoa haittaavan vähäistä suuremmassa määrin poronhoitoa paliskuntiemme alueella.
Samassa yhteydessä tulee käynnistää selvitys harjoittamamme poronhoidon maankäytöllisistä edellytyksistä ja poronhoidon omista vaikutuksista ympäristöön. Tämä tarkoittaa vähintäänkin talvilaidunalueiden kartoittamista yhdessä poronhoitajien kanssa. (Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun evaluaatioryhmä on esittänyt vastaavia tutkimussuosituksia.)
4. Metsähallituksen tulee muuttaa päätöksentekomenettelyänsä siten, että poronhoitajien asiantuntemus ja näkemykset poronhoidon edellytysten turvaamisesta tulevat täysimääräisesti huomioonotetuksi. Metsähallituksen nykyisin käyttämä ns. neuvottelukäytäntö ei ole millään muotoa riittävä poronhoitajien osallistumisen turvaamiseksi.
Liite 1. Suomen poronhoitoalue, erityisesti poronhoitoa varten tarkoitettu alue ja saamelaisten kotiseutualue. Poroluettelotietoja ko. paliskunnista.
Liite 2. Hakkuiden vaikutukset talvilaitumiin. Selvitys ja kartat.
Liite 3. Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun evaluointiryhmän raportin poronhoitoa koskeva osa.
(Voit sulkea ikkunan)