Usein kysyttyjä kysymyksiä
Aihepiirit:
Johdanto
Silloin tällöin kohtaa ihmisiä, jotka porotaloudesta puheen tullen haluavat tietää siitä lisää, paikata tietovajettaan, saada vahvistuksen kuulopuheiden paikkansapitävyydestä. Millaista on poronhoito? Miten se ja se asia hoidetaan käytännössä? Uteliaisuus ja tiedonhalu ovat hyvästä, ja mitä useampia ennakkoluuloja niiden terve esiintyminen korjaa, sen parempi.
Vastaaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Miten selittää se ihmiselle, jonka käsitys nykypäivän maa- ja metsätaloudesta rajoittuu Metsähallituksen vuokramökkibisnekseen, EU:n jyvädirektiiveihin ja aamuviiden lypsyihin? Porotalouden ja nykymuotoisen maatalouden välillä on käsitteellinen kuilu, jonka ylittäminen on olennaista jo pelkän kommunikaation mahdollisuuden, saati sitten porotalouden turvaamisen ja jatkumisen kannalta.
Poronhoito on nykyiselläänkin lähempänä luonnon- kuin maataloutta, sillä se on sopeutunut Lapin luontoon aivan kuten porokin. Maatalous taas pyrkii sopeuttamaan luonnon itseensä. Ei ihme, että jotkut pitävät porohommia laiskureitten kutsumustyönä, kun sen harjoittaminen ei kysy samanlaista raataja-raivaaja-mielenlaatua kuin viljapeltojen raivaus ja navettain rakentaminen.
Yhteistä maatalouden kanssa on se, että myös poronhoito kysyy harjoittajiltaan toisinaan suurisuuntaisiakin investointeja. Porojen kokoamiseen tarvitaan mönkijöitä ja kelkkoja, vaikka jotkut ovat alkaneet taas käyttää apuna myös porokoiria, jotka nekin tarvitsevat ruokaa ja hoitoa; aitojen ja teurastamoiden rakentaminen kysyy rahaa, tietotaitoa ja työtunteja, eläinlääkäreille pitää maksaa, bensa on kallista ja välimatkat pitkiä. Kuitenkaan poromiehet eivät saa yhtä lailla tukea pakollisiin ammatinharjoittamiseen liittyviin kuluihinsa, koska esimerkiksi moottorikelkka ei ole samalla tavalla leimallisesti tuotantoväline kuin leikkuupuimuri.
Tietysti ainakin osa tämänlaatuisista ongelmista poistuisi sillä, että muutettaisiin porotaloutta enemmän normaalin karjankasvatuksen suuntaan. Nykyisellään poronhoitoa näytetään pitävän jonkinlaisena marjanpoimintana, ei varsinaisena elannon hankkimisena, vaikka sitä harjoitetaan ammattimaisesti (ja laajemmin kuin marjanpoimintaa). Pitäisikö siis saatavilla olevien luonnon antimien hyödyntämisestä siirtyä saatavuuden keinotekoiseen muuttamiseen ja kasvattamiseen? Ja jos näin tehtäisiin porotalouden suhteen, olisiko porotaloutta silloin enää olemassa?
Yhteiskuntamme nykyiseen rakenteeseen se kyllä sopisi, mutta yhteiskunta muuttuu jatkuvasti. Koska poronhoito – toisin kuin monet muut elinkeinot – on tähän mennessä selvinnyt hyvin monenlaisista ja eriasteisista yhteiskunnan mullistuksista, ei ole mitään mieltä jättäytyä muutosten jalkoihin enää tässä vaiheessa.
Ehkä olennaisin asia ja vaikein käsittää poronhoidosta yhteiskunnallisena ilmiönä on se, että se on nimenomaan elinkeino, ei ainoastaan tuotantoala. Sen taloudellinen merkitys on valtakunnallisessa mittakaavassa pieni, mutta paikallistasolla sillä on suuri merkitys paitsi harjoittajiensa toimeentulolle, myös paikalliselle kulttuurille. Peuran ja sittemmin poron hyväksikäyttö on ollut paitsi Suomen saamelaisten, myös monen muun arktisen kansan selviämisen kannalta avainasemassa, eikä se ole täysin merkityksetön sattuma.
Seuraavat dokumentit on tarkoitettu tietovajetta poteville kiinnostuneille (ja muillekin) vaivan parantamiseksi. Vaikka tieto on nykyään sen verran runsasta ja vapaasti saatavilla, ettei sitä enää voi samaistaa valtaan, sen haltuunotto on ymmärtämisen perusedellytys.
Maankäyttöongelmiin liittyvät usein kysytyt kysymykset
Pohjois-Lapissa metsänkäsittelytoimenpiteet ovat pehmentyneet huomattavasti viime vuosina. Hakkuita on vähennetty 25% 70-luvulta porotalouden huomioimiseksi. Ylä-Lapin (Inari, Utsjoki, Enontekiö) maista on suojeltu jo noin 90% ja metsistäkin puolet. Eikö poronhoitajille riitä mikään? Vaaditteko te metsätalouden alasajoa?
On totta, että hakkuutahtia on hidastettu. Aiemmin hakatut metsät eivät kuitenkaan ole ehtineet toipua hakkuita edeltäneeseen tilaan, eivätkä tule ehtimäänkään ennen kuin ne taas hakataan. Siksi jokainen aiemmin hakkaamattoman metsän päätehakkuu pahentaa laidunten tilaa entisestä. Jo aikaisemmin hakattuja metsiä voidaan harventaa (ja joskus tulevaisuudessa päätehakata), mutta vielä jäljellä olevat vanhat metsät tulisi jättää kokonaan hakkuiden ulkopuolelle. Jos hakkuutähteet kerätään pois metsästä, harvennuksesta on jopa hyötyä poronhoidolle. Samalla saadaan biopolttoainetta, jonka käyttö on paljon mielekkäämpää kuin öljyn.
Vaikka metsistä onkin Inarissa suojeltu noin puolet, suojelu jakautuu hyvin epätasaisesti eri paliskuntien välillä ja niiden sisällä. Esimerkiksi Muddusjärven paliskunnan talvilaitumilla ei ole lainkaan suojeltuja metsiä, vaan kaikki metsät talvilaitumilta hakataan, jos Metsähallitus saa toteuttaa suunnitelmansa. Muotkatunturin paliskunnassa puolestaan hakattavaksi suunnitellut metsät sijaitsevat juuri siinä osassa paliskuntaa, joka on poroille elintärkeä loppukevään luppolaidun.
Nykyään Ylä-Lapin laitumia vapautuu kuitenkin metsätaloudesta hakkuista huolimatta enemmän kuin tuhoutuu.
Kun joku metsä on kerran otettu hakkuisiin, se tarkoittaa, että metsää tullaan käsittelemään säännöllisesti muutaman kymmenen vuoden välein. Lopulta siihen tehdään päätehakkuu, kun puut ovat tarpeeksi isoja. Kerran metsätalouskäyttöön otettu metsä ei siis "vapaudu metsätaloudesta" koskaan. Siksi päätehakkuiden määrän vähentyminen ei olennaisesti auta laiduntilannetta: se vain hidastaa laidunten heikentymisvauhtia.
Poro kyllä käyttää myös hakattuja metsiä laitumena, mutta ne eivät ole laitumena yhtä arvokkaita kuin hakkaamattomat metsät. Erityisesti kriittisen kevättalven aikaan käsitellyt metsät eivät voi korvata vanhoja metsiä.
Myös poronomistajilla on metsää. Miksi poronhoitajat kritisoivat valtion metsänhakkuita, mutta silti hakkaavat omia metsiään, ja vieläpä koneilla eivätkä metsurityönä?
Poro- ja luontaistilalliset ovat ostaneet valtiolta lainarahalla muutaman kymmenen hehtaaria metsää osana tilaa. Hakkuita on ollut pakko tehdä tilan (ja metsän) lunastamista varten otetun lainan maksamiseksi. Myös porotalouden tuet ajavat ihmisiä hakkaamaan metsiään: poronomistaja voi saada eloporotukea valtiolta vain, jos hänellä on yli 80 poroa. Kun jokaiselle paliskunnalle on määrätty suurin sallittu poroluku (joka on jo yleensä täynnä), ja siksi esimerkiksi nuori poronhoitaja ei voi kasvattaa karjaansa jättämällä poroja teurastamatta, vaan hänen on ostettava poroja muilta omistajilta. Ostamiseen tarvittavan rahan voi saada myymällä metsää.
Poro- ja luontaistilojen metsät ovat vain joitakin prosentteja kaikista Inarin metsistä. Siksi niiden hakkuilla ei ole yhtä suurta vaikutusta laitumiin kuin Metsähallituksen hakkuilla. Valtiolla pitäisi myös olla suurempi vastuu kokonaisuuden huomioon ottamisesta kuin yksittäisellä poromiehellä. Lisäksi hakkuissa on se olennainen ero, että poronomistajan hakkuista koituva tulo jää porotalouteen ja alueelle, kun taas Metsähallituksen hakkuista saatava tulo ei hyödytä poronhoitoa. Lisäksi siitä menee osa valtion kassaa kartuttamaan.
Poronomistajat, kuten muutkin yksityismetsänomistajat, myyvät metsänsä pystykauppana, eli hakkuista vastaa puun ostanut metsäteollisuusyritys. Ei ole poronomistajan vika, että metsäteollisuusyritykset haluavat teettää hakkuunsa konetyönä metsurien sijaan. Suomessa on laajemminkin ongelmana se, että metsänomistajan ei kannata hakata itse metsäänsä tai tilata työtä haluamaltaan taholta (hankintakauppa), vaan on taloudellisesti paljon kannattavampaa myydä puu pystyssä firmoille. Järjestelmä vähentää puun tuomaa tuloa maaseudulla.
Kaikilla poromiehillä pitää nykyisin olla auto, moottorikelkka, mönkijä ja monia muita koneita. Niiden takia porojen määrä kaksinkertaistui 1970-luvulta 1990-luvulle, ja se aiheutti laidunten kulumisen. Eivätkö poronhoidon taloudelliset ongelmat ja laidunten riittämättömyys ole siis elinkeinon itse aiheuttamia?
On totta että poromäärät kasvoivat 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka, mutta 1970-luvun alussa oli ollut suuri porokato, ja poromäärät olivat silloin murto-osa entisestä. 1990-luvun alusta lähtien suurimpia sallittuja poromääriä on alennettu ilman mitään korvausta poronomistajille. Kuinka moni muu ammattiryhmä suostuisi palkanleikkauksiin? On selvää, että myös poromäärät vaikuttavat laitumiin, mutta tilannetta pahentaa huomattavasti se, että käyttökelpoiset talvilaitumet ovat vähentyneet rajusti samaan aikaan. Kuinka voidaan olettaa, että poronomistajat vähentäisivät poromääriä, jos muu laitumia heikentävä toiminta jatkuu ja laajenee koko ajan?
Myös koneita on pitänyt hankkia ja niiden käyttöä lisätä muun maankäytön takia. Jos häiriöitä olisi laitumilla vähemmän, välineet kuluisivat vähemmän, eikä polttoainetta menisi niin paljon. Toinen ongelma on se, että porolukumääräykset aiheuttavat käytännössä lihan pakkomyynnin syystalvella, mikä laskee poronlihasta saatavaa hintaa. Lihasta voisi nykykysynnällä saada paljon paremman hinnan, jos alalla vallitsisi todellinen kilpailu lihan ostajien välillä.
Mitä MINÄ voin tehdä?
1. Syö poroa!
2. Matkusta Lapissa ja tutustu ihmisiin ja poronhoitoon. Seuraa poronhoidosta käytävää keskustelua ja yritä pysyä kärryillä. Yksi suuri ongelma on se, että ihmiset eivät tunne porotaloutta ja siksi sille voi tehdä mitä vaan ilman että kukaan välittää.
3. Kirjoita lehtiin, jos huomaat, että jossain ollaan tekemässä poronhoidon kannalta haitallisia päätöksiä.
4. Kirjoita viranomaisille, kuten Metsähallitukselle ja eri ministeriöihin ja kerro, että sinusta poronhoidon tarpeet tulee ottaa vakavasti ja poronhoitajien asemaa heidän elinkeinoonsa vaikuttavien päätösten teossa vahvistaa.
Metsähallitus
Pääjohtaja Jan Heino
PL 94
01301 Vantaa
jan.heino@metsa.fi
Maa- ja metsätalousministeriö
Ministeri Juha Korkeaoja
PL 30
00023 VALTIONEUVOSTO
juha.korkeaoja@mmm.fi
Valtiovarainministeriö
Ministeri Antti Kalliomäki
PL 28
00023 VALTIONEUVOSTO
antti.kalliomaki@vm.fi